Oikein?

Olin hyvin nuori kun he toivat sinut luokseni. Sinulla oli kaunis röyhelö mekko ylläsi, jota kadehdin. Sinä olit vanhempi ja silti itkit joka yö ulkomaille lähteneitä vanhmepiasi. He olivat sinut tänne minun onnekseni hylänneet. Aina kun puhuit, "vielä jonain päivänä" tai "ihan kohta" he tulisivat sinua hakemaan, olin apea. En halunnut sinun lähtevän, olin sinuun ujosti kiintynyt jo ensi silmäyksellä.
Sinä päivänä olimme kuitenkin jälleen loikoilemassa niityllä. Päivässä oli jotian erityistä kauneutta ja pilvet hohtivat violetteina. "Ovetko mielestäsi kaukana olevat asiat mustia vai valkoisia" kysyit äkisti "En tiedä" vastasin ja olimme loppu päivän hiljaa.
Olit vaitonainen koko loppuviikon. Kyselit aina silloin tällöin kummallisia kysymyksiä kuten: "Pitääkö ihmisä etsiä vai pitääkö niiden antaa löytyä? Onko parempi olla pahoja tunteita kuin ei tunteita ollenkaan? Mikä tekee erityisistä asioista niin erityisiä?
En uskaltanut kysyä mitä oikein hait takaa mutta säikähdin kun löysin kirjoitus pöydältäsi lapun. Siinä luki: " Veri on jotain. mitä on meissä kaikissa. Se on kiehtovaa, ainutlaatuista ja vaarallista, kuten elämä. Minulla ei ole elämää ilman teidän antamaanne sulojuomaa. Minä tarvitsen niitä, jotka ovat minut jo luotaan karkoittaneet." Vein lapun hädissäni äidille. Äiti soitti puhelun ja sanoi että kaikki järjestyisi.
Seuraavana aamuna pihaamme ajoi valkoinen auto. Kaksi miestä nousi autosta ja veivät sinut mukanaan. Anna anteeksi etten osannut vastata kysymyksiisi. Etten osannut kuunnella.
Luovu toivosta niin voit anteeksi antaa ja viimein unohtaa.