Uljas ritari

Nousin vuoteestani ja menin parvekkeelle katselemaan aamu aurinkoa. Lämpimät auringon säteet kutittelivat kasvojani. Katsoessani horisonttiin eritin aluksi vain pienen lähenevän hahmon. Hain huoneestani kiikarin ja selvisin että tuo hahmo oli uljas prinssi. Hän ratkasti risulla ja oli tulossa suoraa kohti linnaani. "Oi viimeinkin joku tulee pelastamaan minut tästä kurjasta maailman kolkasta" ajattelin.
Kun prinssi oli päässyt vuorenjuurelle missä linna sijaisti hän alkoi pälyilemään ylöspäin. Heilutin hänelle valkeaa näneliinaa ja hän alkoi kiipeämään rinnettä kohti parvekettani. Hänen tummat hiuksensa hulmusivat tuulessa ja vahvat kätensä raivasivat hänelle tien luokseni.
Viimein hän oli parvekkeellani. Sydämeni pamppaili hullunlailla. Siinä hän nyt oli ja aikoi sanoa jotain. Menin vaistomaisesti lähemmäs jotta kuulisin tarkasti hänen äänensä. Hengästyneesti ja hieman huohottaen hän sai sanotuksi "Anteeksi neiti, voisinko lainata teiltä alushousuja" En ollut osannut odottaa aivan tuollaisia sanoja hänen suustaan "tottakai tätä tietä valitkaa ihan mitkä haluatte" vastasin ja johdatin hänet vaatearkulleni.
Hän pyöritteli niitä, katseli ja venytti, mutta mikään ei näyttänyt mielyttävän häntä. "Miksi ne ovat kaikki niin... niin...sinistä ja röyhelöistä miksi?!" hän kysyi todellakin ihmiessään. Aloin selittämään hänelle: "Koska minä..." mutta hän keskeytti lauseeni tiukasti. "Ei ei mitään selityksiä. Minä otan nämä!" Hän kaappasi jotain laukkuunsa ja hyppäsi risun selkään.
Menin hänen peräänsä parvekkeelle, mutta sillä hetkellä hän oli jo kaukana hiekkapilven saattelemana ratsastamassa auringon laskuun...

Kettujaaa

Kuinka pitkälle kantavat Kuninkaan siivet?

Viime yönä opin kuningas tanssin.
Sain siitä suuren mahdin ja hukutin koko kaupungin.
Siitä tuli minun uima-altaani, mutta kun kyllästyin uimiseen, muutin muualle.

Sitä ennen opettelin tietenkin uuden alueen kielen. He puhuivat väreillä. He muuttivat maailman kuvaani. En halunnut enää tuhota, joten asettauduin syrjä seudulle pienene mökkiin rauhoittumaan ja aloin ruokkimaan lintuja.

Eräs harmaa lintu tuntui erityisemmältä kuin toiset, joten aloin tarkkailemaan sitä. Päivä päivältä näin miten se kasvoi ja muuttui vahvemmaksi. Se teki sen kaikessa rauhassa.

Tarjosin sille kaikkien parhaita siemeniä mitä siltä seudulta saatoin löytää. Kasvatin jopa uuden omenapuun. Eräänä päivänä saatoin olla ylpeä jopa itsestäni sillä tuo lintu päihitti pihalleni tulleen varkaan.

Se oli niin määrätietoinen että arvokkuutta varjellakseen se nokki siltä silmät päästä. Kun on saanut tuollaisen olennon rinnalleen sitä ei voi muuta kuin ihailla.

Minusta hän oli hurjan rohkea

"Olimme tämän kurjan ihmiskunnan viimeinen toivo. Olimme vaeltaneet päämäärättömästi varmasti jo useamman päivän. Kaikkialla näkyi vain lunta. Ruoka alkoi loppua ja välit alkoivat kiristyä. "Katsokaa tuolla näkyy savua" sanoi perässäni tuleva poika.
Retkikuntamme kääntyi toiveikkaana savun suuntaan. Ehkä emme olleetkaan ainoat oleenjääneet.
Tunnin kahden tai kolmen kävelyn jälkeen lumi allamme alkoi muuttua kosteammaksi. Paikka paikoin oli kohtia jossa hanki petti alta. Meillä ei ollut aavistustakaan kuinka syvä tai mitä kinosten alla oli. Miehet alkoivat vilkuilemaan toisiaan huolestuneesti, mutta kukaan ei sanonut mitään. Oliko niin että vaarallinen ja mahdolliseen tuhoon johtava päämäärä oli kuitenkin parempi kuin ei päämäärää ollenkaan.
Seuraavan tunnin sisällä saavuimme jyrkänteen seunalle jostai näimme sen, tulivuoren. Kaikki olivat hetken hiljaa kunnes kaikki kääntyivät kysyvästi minun puoleeni. En ollut osannut odottaa tällaista näkyä. Tulivuorta ympäröi sula, vihreä alue. Vain sen näkeminenkin nostatti kyyneleet silmiini. "Menemme alas" sain viimein sanotuksi.
Reitti oli melko vaarallinen ja useammankin kerran olimme menettää henkemme. Onneksi käyttä oli tarpeeksi. Tunsin kuinka jokaisella pyörivät mielesään omat toiveet ja haavekuvat tulevaisuudesta. Puolessa välissä matkaa sain kuitenkin kauhukuvan, mitä jos tulivuori purkautuu. En sanonut mitään mutta ehkä olisi pitänyt.
Tajuamatta mitä tein irrottauduin köydestä. Muut jatkoivat matkaa ja minä upposi. Upposin syvälle lumen alle olevaan onkaloon. Se oli kuin liukumäki joka meni eteenpäin. Humina peitti ahdisksen hetkeksi. Vauhti hiljeni ja nousin ylös. Olin aivan vetinen. Seisoin purossa joka laski mereen. Onneksi olin päästänyt irti sillä vain minulla oli tulevaisuus. Kaikki muut menehtyivät tulivuoren purkauksessa."

-Niin siinä sanotaan. Niin tämä kylä on saanut alkunsa. Miehestä joka uskalsi päästää irti. Minusta hän oli hurjan rohkea.

-Minä en usko tuota.

Terapiaa

"Olemme tulossa noutamaan teitä huomen aamulla tasan kello 9. Olkaa valmiina etuovella, saatte valita hoitekeinonne, mikäli olette ajoissa ja rauhassa myönnätte olevanne sairas"
Kello oli 8:49. Menin juomaan kupillisen kaakaota, toivoen että sen lämpö rauhoittaisi minua edes vähän. Vielä kaksi minuuttia ja kurkistin ikkunasta, mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Menin ovelle ja avasin sen varovasti kädet täristen.
Pihaan ajoi valkoinen pakettiauto. Mies avasi sivuoven ja ulos astui alastomia toisiinsa kiinni mustalla köydellä sidottuja ihmisiä noin 15. Toinenkin auto pysähtyi talon eteen. Punahanskainen nainen perässään lyhyt nuorempi nainen lähestyi minua. He ottivat minua käsivarsista ja taluttivat talon taakse.
Istuimme vaaleiksi haalistuneille muovisille parveketuoleille. "Asiahan on nyt niin, että teidän tarvitsee tunntustaa muutama asia" Aloitti punahanskainen nainen. "Mitä minun täytyy tunnustaa" kysyin varovasti. Naiset katsoivat toisiaan tosisesti ja lyhyempi alkoi kaivamaan papereita hopeisesta salkustaan. Hän ojenti ne minulle.
Niissä ei ollut oikeastaan mitään järkeä. Aivankuin punahanskainen nainen olisi kuullut ajatukseni ja sanoi. "Selvä se on sitten pakko hoitoon. Avaatkaa solmu tämä neiti tulee ketjun jatkeeksi"
Miehet riisuivat minut ja köyttivät kiinni muiden joukkoon. Jonkun kylmä hikinen selkä kosketti omaani. Meitä autettiin paketti autoon. Ovi sulkeutui ja auto lähti liikkeelle.

Oikein?

Olin hyvin nuori kun he toivat sinut luokseni. Sinulla oli kaunis röyhelö mekko ylläsi, jota kadehdin. Sinä olit vanhempi ja silti itkit joka yö ulkomaille lähteneitä vanhmepiasi. He olivat sinut tänne minun onnekseni hylänneet. Aina kun puhuit, "vielä jonain päivänä" tai "ihan kohta" he tulisivat sinua hakemaan, olin apea. En halunnut sinun lähtevän, olin sinuun ujosti kiintynyt jo ensi silmäyksellä.
Sinä päivänä olimme kuitenkin jälleen loikoilemassa niityllä. Päivässä oli jotian erityistä kauneutta ja pilvet hohtivat violetteina. "Ovetko mielestäsi kaukana olevat asiat mustia vai valkoisia" kysyit äkisti "En tiedä" vastasin ja olimme loppu päivän hiljaa.
Olit vaitonainen koko loppuviikon. Kyselit aina silloin tällöin kummallisia kysymyksiä kuten: "Pitääkö ihmisä etsiä vai pitääkö niiden antaa löytyä? Onko parempi olla pahoja tunteita kuin ei tunteita ollenkaan? Mikä tekee erityisistä asioista niin erityisiä?
En uskaltanut kysyä mitä oikein hait takaa mutta säikähdin kun löysin kirjoitus pöydältäsi lapun. Siinä luki: " Veri on jotain. mitä on meissä kaikissa. Se on kiehtovaa, ainutlaatuista ja vaarallista, kuten elämä. Minulla ei ole elämää ilman teidän antamaanne sulojuomaa. Minä tarvitsen niitä, jotka ovat minut jo luotaan karkoittaneet." Vein lapun hädissäni äidille. Äiti soitti puhelun ja sanoi että kaikki järjestyisi.
Seuraavana aamuna pihaamme ajoi valkoinen auto. Kaksi miestä nousi autosta ja veivät sinut mukanaan. Anna anteeksi etten osannut vastata kysymyksiisi. Etten osannut kuunnella.
Luovu toivosta niin voit anteeksi antaa ja viimein unohtaa.