Vain entiseen on luottamista sanotaan...

Luonasi mieleni tekee olla heikko, jotta syliisi sulkisit.
Se ei ole totta, työnnät pois.
Kaukana mieleni vahviistuu, jolloin taputat päätäni.
Se on totta, vedät luoksesi.

Vain entiseen on luottamista sanotaan.

Miksi sitten on niin, että kaikki unohtivat syntymäpäiväni. Jopa minä itse. Kun sitten huomasin illansuussa tämän erheen tapahtuneen, lähdin kiukkuissani ulos kävelylle. Matkalle jolle ei olisi ehkä pitänyt lähteä. Kävelin, kävelin ja kävelin ohi suurten kauppojen kohti moottoritietä. Autot suhisivat ohitseni. Kukaan ei pysähtynyt onnittelemaan. Kiukkuisuus oli jo laimentunut kun saavuin keskiajalle.
Kenkäni olivat kuluneet kävelystä joten oli ihan samantekevää olivatko ne jalassani vai eivät. Muurin luona ne piti kuitenkin jättäää pois. Kävelin portista sisään eikä kukaan sanonut mminulle mitään. Miksi olisi sanonutkaan, enhän minä tuntenut ketään. Viihdytin itseäni kuljeskelemalla kaduilla, pitkillä kivisillä kapeilla kaduilla. Mietin miltä tuntuisi asua jokaisessa talossa. Millaisia ne olivat sisältä ja millaisia niistä tulisi jos valinta olisi minun, mutta se ei ollut.
Hämmennyin suuresti, sillä silloin joku takanani kutsui minua nimeltä. Käännyin katomaan. Kalpea mustatukkainen tyttö vilkutti minulle iloisesti. Menin epäröiden hänen luokseen. Hän hyppäsi kaulaani, jolloin tunnistin hänet. Tai oikestaan hän vain tuntui tutulta. Tuo lämpö jota en koskaan unohtaisi. Se lämpö joka oli auttanut minut tähän missä nyt olin. Tyttö irrotti otteensa ja katsoi minua suoraa silmiin. Hänen ei tarvinut edes sanoa sitä. Olin myöhässä.
Anteeksi kuinka minä saatoin olin niin vihainen ja sitten sitten vain unohdin. Olen niin pahoillani. Onko jo liian myöhäistä? Kyyneleet valuivat porkiani pitkin. Itkin, itkin ja itkin ohi ihmisjoukkojen kohti juhla paikaa. Tulimme ovelle ja tyttö ojensi minulle nenäliinan. Kuivasin kyyneleeni ja menimme sisälle. Sisällä oli hämärää eikä ketään ollut kotona. Odota tuossa kunnes rauhoitut, tyttö osoitti kärryä huoneen nurkassa.
Mieleni harhaili menneessä. Kaikkea sitä voikin elämän aikana tapahtua. Jossain vaiheessa olin kuitenkin nukahtanut ja havahtuin vasta siihen kun kärry törmäsi kiveen. Aurinko porotti jo korkella taivaalla. Missä... Aloin sanomaan. Kukaan ei vetänyt kärryjä, sillä oikeastaan työnsin niitä itse.
Taas tätä pahuksen unissa kävelyä!