Mustavalkoisia kuvia

Asuin pannuhuoneessa Herrani armosta. Pieni rasia ja vaatteet ylläni olivat ainoat mitä omistin. Kuljeskelin ahtaita kujia sinne tänne.. Minulla oli joutoaikaa, toisinkuin muilla, tärkeillä henkilöillä. Pyrin vöistelemään minuun kohdistuvia halveksivia katseita. Kadut kuhisivat ankean värittömiä kasvoja ja olivat täynnä juoruja. Ystäväni tekivät kovasti töitä selvitäkseen, minulla ei ollut enää mahdollisuutta. Astelin harmaan massan seassa tottuneesti, sinne oli moni eksynyt ja kadottanut jopa itsensä.
Joku ripusti käitäville mustavalkoisia kuvia, ne olivat mielestäni kauniita ja mielenkiintoisia. Tarkastelin niitä aikani kuluksi. Jokainen niistä tuntui kertovan aina jotain uutta. En tiedä mistä ne tulivat tai minne ne menivät, mutta aina löytyi yksi jonka kohdalla pystyi uppoutumaan, kuin toiseen todellisuuteen.

Sitä hallitsi kaunis Kuningatar. Olin nähnyt hänet vain kerran, mutta silloin jo tunsin hänen sykähtelevän lämpönsä. Sellaista tunnetta ei voisi ikinä kuvitella olevan Herrojen maailmassa. Kuningatar antoi minun elikkiä valtakuntansa halki puksuttavalla junalla. En muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sain silloin tärkeän tehtävänkin. Valitettavasti aina heidän päivänsä valjetessa, minut vietiin hopeinkoristelluilla vaunuilla takaisin Herrain maailmaan.
Halusin näyttää ystävillenikin, minkä onnen olin löytänyt. Eräänä vapaapäivänä sovimme tapaamisen leipomon taakse, niinkuin Kuningattareni oli ehdottanut. Hän oli selvästikin ilahtunut, kun näki ystäväni saapuvan. Sitä hymyä en unohtaisi koskaan. Hän ohjasi meidät puutarhaansa, missä pyötä oli katettu koreammin kuin mikään ikinä näkemäni. Söimme hyvällä halulla. Ystävänikin tuntuivat viihtyvän. Kuningatar kyseli heiltä elämästä, mitä elimme kuvan toisella puolella. Se tuntui kiinnostavan häntä kovasti.
Aika kului. Kun kaikki ruoka oli syöty ja hieman leävtty, Kuningatar ohjasi meidät junaansa. Jokainen sai oman tehtävänsä ikänsä ja taitojensa mukaan. Oi miten huomaavainen Kuningatar hän onkaan mnietin ihastuksissani. Ystäväni hämmästelivät hetken tilannetta, mutta tekivät sitten työtä käskettyä, niinkuin meille oli toisella puolella opetettu.
Olin onneni kukkuroilla. Kaikki tuntui olevan viimeinkin hyvin ja asettuvan kohdilleen. Ystäväni olivat kuitenkin erimieltä. En voinut käsittää miten ihmeessä he muka kaipasivat Herrojen maailmaa kun Kuningatar pystyi antamaan heille kaiken saman ja enemmänkin. He valittivat ja väittivät minua sokeaksi, mutta Kuningattaren halventaminen oli minulle viimeinen pisara, joten tapoin heidät.
Tuut tuut ja iloisesti verestä kimalteleva juna jatkaa matkaansa tasaiseen tahtiinsa ympäri valtakuntaa Kuningattareni iloksi, jonka tähden minäkin jaksan hymyillä ja maalailla mustavalkoisia kuvia onnestamme Herrain maailmaan, josko saisimme pian taas seuraksemme uutta verta.