Mitä jos saisit tietää sen, minkä valinnan jätit tekemättä. Minkä hetken kohdalla elämäsi otti tämän suunnan toisen sijaan.

Isä ja poika purjehtivat myrskyssä. Toivoa ei juuri enää ollut. Purjeet olivat repaleiset ja miehistöä oli jäljellä enää neljä hiedän lisäkseen. Muut olivatantautuneet aaltojen syleilyyn. Taivas kieltäytyi itsepäisesti selviämästä. Oli vain ajan kysymys, koska he kaikki kohtaisivat maailmojen laidalla. Yksi mies ei kestänyt ja "pelastautui heti". Toinen mies menetti järkensä ja jäi pyörimään ympyrää. Kolmas mies ei välittänyt ja istuu tyynesti paikoillaan. Viimeinen mies luotti korkeampaan... Isä kertoi pojalle salaisuuden ja muutti kaiken!

Isä, jonka kello ei soinut
Poika, joka ei koskaan päässyt uimakouluun
Äiti joka ei kuollut
Sisko, joka syntyi?

Ensilumi oli satanut ja äiti hääräsi aamiaisen parissa keittiössä. Isä huolehti lapsille vaatteet. Aamiaisen jälkeen perhe meni pihalle. Isä teki lumityöt. Äiti rakensi lasten kanssa lumilyhtyjä. Illalla koko piha sädehti ja otti vastaan tulevan vuoden lupauksineen.

Uljas ritari

Nousin vuoteestani ja menin parvekkeelle katselemaan aamu aurinkoa. Lämpimät auringon säteet kutittelivat kasvojani. Katsoessani horisonttiin eritin aluksi vain pienen lähenevän hahmon. Hain huoneestani kiikarin ja selvisin että tuo hahmo oli uljas prinssi. Hän ratkasti risulla ja oli tulossa suoraa kohti linnaani. "Oi viimeinkin joku tulee pelastamaan minut tästä kurjasta maailman kolkasta" ajattelin.
Kun prinssi oli päässyt vuorenjuurelle missä linna sijaisti hän alkoi pälyilemään ylöspäin. Heilutin hänelle valkeaa näneliinaa ja hän alkoi kiipeämään rinnettä kohti parvekettani. Hänen tummat hiuksensa hulmusivat tuulessa ja vahvat kätensä raivasivat hänelle tien luokseni.
Viimein hän oli parvekkeellani. Sydämeni pamppaili hullunlailla. Siinä hän nyt oli ja aikoi sanoa jotain. Menin vaistomaisesti lähemmäs jotta kuulisin tarkasti hänen äänensä. Hengästyneesti ja hieman huohottaen hän sai sanotuksi "Anteeksi neiti, voisinko lainata teiltä alushousuja" En ollut osannut odottaa aivan tuollaisia sanoja hänen suustaan "tottakai tätä tietä valitkaa ihan mitkä haluatte" vastasin ja johdatin hänet vaatearkulleni.
Hän pyöritteli niitä, katseli ja venytti, mutta mikään ei näyttänyt mielyttävän häntä. "Miksi ne ovat kaikki niin... niin...sinistä ja röyhelöistä miksi?!" hän kysyi todellakin ihmiessään. Aloin selittämään hänelle: "Koska minä..." mutta hän keskeytti lauseeni tiukasti. "Ei ei mitään selityksiä. Minä otan nämä!" Hän kaappasi jotain laukkuunsa ja hyppäsi risun selkään.
Menin hänen peräänsä parvekkeelle, mutta sillä hetkellä hän oli jo kaukana hiekkapilven saattelemana ratsastamassa auringon laskuun...

Kettujaaa

Kuinka pitkälle kantavat Kuninkaan siivet?

Viime yönä opin kuningas tanssin.
Sain siitä suuren mahdin ja hukutin koko kaupungin.
Siitä tuli minun uima-altaani, mutta kun kyllästyin uimiseen, muutin muualle.

Sitä ennen opettelin tietenkin uuden alueen kielen. He puhuivat väreillä. He muuttivat maailman kuvaani. En halunnut enää tuhota, joten asettauduin syrjä seudulle pienene mökkiin rauhoittumaan ja aloin ruokkimaan lintuja.

Eräs harmaa lintu tuntui erityisemmältä kuin toiset, joten aloin tarkkailemaan sitä. Päivä päivältä näin miten se kasvoi ja muuttui vahvemmaksi. Se teki sen kaikessa rauhassa.

Tarjosin sille kaikkien parhaita siemeniä mitä siltä seudulta saatoin löytää. Kasvatin jopa uuden omenapuun. Eräänä päivänä saatoin olla ylpeä jopa itsestäni sillä tuo lintu päihitti pihalleni tulleen varkaan.

Se oli niin määrätietoinen että arvokkuutta varjellakseen se nokki siltä silmät päästä. Kun on saanut tuollaisen olennon rinnalleen sitä ei voi muuta kuin ihailla.

Minusta hän oli hurjan rohkea

"Olimme tämän kurjan ihmiskunnan viimeinen toivo. Olimme vaeltaneet päämäärättömästi varmasti jo useamman päivän. Kaikkialla näkyi vain lunta. Ruoka alkoi loppua ja välit alkoivat kiristyä. "Katsokaa tuolla näkyy savua" sanoi perässäni tuleva poika.
Retkikuntamme kääntyi toiveikkaana savun suuntaan. Ehkä emme olleetkaan ainoat oleenjääneet.
Tunnin kahden tai kolmen kävelyn jälkeen lumi allamme alkoi muuttua kosteammaksi. Paikka paikoin oli kohtia jossa hanki petti alta. Meillä ei ollut aavistustakaan kuinka syvä tai mitä kinosten alla oli. Miehet alkoivat vilkuilemaan toisiaan huolestuneesti, mutta kukaan ei sanonut mitään. Oliko niin että vaarallinen ja mahdolliseen tuhoon johtava päämäärä oli kuitenkin parempi kuin ei päämäärää ollenkaan.
Seuraavan tunnin sisällä saavuimme jyrkänteen seunalle jostai näimme sen, tulivuoren. Kaikki olivat hetken hiljaa kunnes kaikki kääntyivät kysyvästi minun puoleeni. En ollut osannut odottaa tällaista näkyä. Tulivuorta ympäröi sula, vihreä alue. Vain sen näkeminenkin nostatti kyyneleet silmiini. "Menemme alas" sain viimein sanotuksi.
Reitti oli melko vaarallinen ja useammankin kerran olimme menettää henkemme. Onneksi käyttä oli tarpeeksi. Tunsin kuinka jokaisella pyörivät mielesään omat toiveet ja haavekuvat tulevaisuudesta. Puolessa välissä matkaa sain kuitenkin kauhukuvan, mitä jos tulivuori purkautuu. En sanonut mitään mutta ehkä olisi pitänyt.
Tajuamatta mitä tein irrottauduin köydestä. Muut jatkoivat matkaa ja minä upposi. Upposin syvälle lumen alle olevaan onkaloon. Se oli kuin liukumäki joka meni eteenpäin. Humina peitti ahdisksen hetkeksi. Vauhti hiljeni ja nousin ylös. Olin aivan vetinen. Seisoin purossa joka laski mereen. Onneksi olin päästänyt irti sillä vain minulla oli tulevaisuus. Kaikki muut menehtyivät tulivuoren purkauksessa."

-Niin siinä sanotaan. Niin tämä kylä on saanut alkunsa. Miehestä joka uskalsi päästää irti. Minusta hän oli hurjan rohkea.

-Minä en usko tuota.

Terapiaa

"Olemme tulossa noutamaan teitä huomen aamulla tasan kello 9. Olkaa valmiina etuovella, saatte valita hoitekeinonne, mikäli olette ajoissa ja rauhassa myönnätte olevanne sairas"
Kello oli 8:49. Menin juomaan kupillisen kaakaota, toivoen että sen lämpö rauhoittaisi minua edes vähän. Vielä kaksi minuuttia ja kurkistin ikkunasta, mutta ketään tai mitään ei näkynyt. Menin ovelle ja avasin sen varovasti kädet täristen.
Pihaan ajoi valkoinen pakettiauto. Mies avasi sivuoven ja ulos astui alastomia toisiinsa kiinni mustalla köydellä sidottuja ihmisiä noin 15. Toinenkin auto pysähtyi talon eteen. Punahanskainen nainen perässään lyhyt nuorempi nainen lähestyi minua. He ottivat minua käsivarsista ja taluttivat talon taakse.
Istuimme vaaleiksi haalistuneille muovisille parveketuoleille. "Asiahan on nyt niin, että teidän tarvitsee tunntustaa muutama asia" Aloitti punahanskainen nainen. "Mitä minun täytyy tunnustaa" kysyin varovasti. Naiset katsoivat toisiaan tosisesti ja lyhyempi alkoi kaivamaan papereita hopeisesta salkustaan. Hän ojenti ne minulle.
Niissä ei ollut oikeastaan mitään järkeä. Aivankuin punahanskainen nainen olisi kuullut ajatukseni ja sanoi. "Selvä se on sitten pakko hoitoon. Avaatkaa solmu tämä neiti tulee ketjun jatkeeksi"
Miehet riisuivat minut ja köyttivät kiinni muiden joukkoon. Jonkun kylmä hikinen selkä kosketti omaani. Meitä autettiin paketti autoon. Ovi sulkeutui ja auto lähti liikkeelle.

Oikein?

Olin hyvin nuori kun he toivat sinut luokseni. Sinulla oli kaunis röyhelö mekko ylläsi, jota kadehdin. Sinä olit vanhempi ja silti itkit joka yö ulkomaille lähteneitä vanhmepiasi. He olivat sinut tänne minun onnekseni hylänneet. Aina kun puhuit, "vielä jonain päivänä" tai "ihan kohta" he tulisivat sinua hakemaan, olin apea. En halunnut sinun lähtevän, olin sinuun ujosti kiintynyt jo ensi silmäyksellä.
Sinä päivänä olimme kuitenkin jälleen loikoilemassa niityllä. Päivässä oli jotian erityistä kauneutta ja pilvet hohtivat violetteina. "Ovetko mielestäsi kaukana olevat asiat mustia vai valkoisia" kysyit äkisti "En tiedä" vastasin ja olimme loppu päivän hiljaa.
Olit vaitonainen koko loppuviikon. Kyselit aina silloin tällöin kummallisia kysymyksiä kuten: "Pitääkö ihmisä etsiä vai pitääkö niiden antaa löytyä? Onko parempi olla pahoja tunteita kuin ei tunteita ollenkaan? Mikä tekee erityisistä asioista niin erityisiä?
En uskaltanut kysyä mitä oikein hait takaa mutta säikähdin kun löysin kirjoitus pöydältäsi lapun. Siinä luki: " Veri on jotain. mitä on meissä kaikissa. Se on kiehtovaa, ainutlaatuista ja vaarallista, kuten elämä. Minulla ei ole elämää ilman teidän antamaanne sulojuomaa. Minä tarvitsen niitä, jotka ovat minut jo luotaan karkoittaneet." Vein lapun hädissäni äidille. Äiti soitti puhelun ja sanoi että kaikki järjestyisi.
Seuraavana aamuna pihaamme ajoi valkoinen auto. Kaksi miestä nousi autosta ja veivät sinut mukanaan. Anna anteeksi etten osannut vastata kysymyksiisi. Etten osannut kuunnella.
Luovu toivosta niin voit anteeksi antaa ja viimein unohtaa.

Jos...

Jos olisin minä, niin kuka olisin?

Jos olisin minä, mistä haaveilisin?

Jos olisin minä...

?

Tavallista...

Tavallinen perhe, tavallisessa autossa, matkalla tavalliselle perhelomalle. Rannikko kaupunki, kulttuurilla ja mikä parasta suurella huvipuistolla. Kaupunkia voisi luonnehtia unelmien täytytmykseksi. Se on juuri sellainen paikka minne perhe kuin perhe voi lähteä karkuun arkea, korjaamaan parisuhdetta tai viihtymään mukavasti. Huvipuistoa meinostetaan: " "
"Joko ollaan perillä" kysyy seitsemättä kertaa perheen pienimmäinen. "Ihan kohta" vastaa isä tasapaksulla äänellä. Äiti huokaisee. Isosisko kääntää kylkeä ja tuojottaa ohi viliseviä puita.
Viimein perillä. Tavarat on viety hotellille ja lasten loma voi alkaa. Puiston portilla jonotetaan jännityneesti omaa vuoroaan. Kukaan ei ole käynyt siellä ennen eikä tiedä mitä odottaa. Kun rannekkeet on saatu käteen tytöt päästetään vapaalle. Isä ja äiti suuntaavat näköalatornille. Tytöt juoksevatkilpaa vuoristorataan.
Päivä kuluu mitä ihmeellisimpien härveleide parissa eikä nälkää huomaa ennenkuin illalla. Puiston valot syttyvät ja kaikki näyttää satumaiselta. Isää ja äitiä ei näy missään. Paniikki ei kuitenkaan iske tyttöihin eikä keneenkään muuhun lapseen. Kaikki ovat kadottaneet vanhempansa. He tietävät ettei enää ole paluuta tavalliseen askeen. Tästä alkaa hulvaton elämä.
Tytöt eivät pian muista olevansa siskoksia. Vanhempi löytää itselleen ystävän. Hän on samanikäinen, mutta asustanut huvipuistossa jo pidemmän aikaa. Hän esittelee paikkoja. He leikkivät ja tutustuvat toisiinsa. He muuttavat yhdessä asumaan, pieneen kaksioon aivan keskustan laidalle.
Aika kuluu ja tytöt varttuvat. Kaupungissa ei kuitenkaan suvaita vakituisesti asuvia aikuistumiseen päin olevia tyttöjä. He ovat vaaraksi kulissille. Heillä voisi olla jo omia lapsia. Tytöt eivät kuitenkaan tiedä tai piittaa sellaisesta. Heillä on toisensa.
Kaupunki ei kuitenkaan katso tätä hyvällä. Eräänä yönä heidän kaksioonsa murtaudutaan. Mietitäämpäs miltä tuntuu, kun ainut ystävä, kumppani on hävinnyt tielle tietämättömille aivan mitään sanomatta. Olet oudossa paikasssa ja muistot menneestä, tavallisesta elämästä, alkavat palata mieleesi...

Syysflunssa?

Tyttö oli hukassa. Hän ei tiennyt mistä tuli eikä muistanut minne oli matkalla. Hän pysähtyi jokaisessa kadun kulmassa ja katsoi teidennimiä. Etsikö hän jotain tuttua. Mies päätti mennä kysymään häneltä: "Hei oletko eksyksissä" Tämä ei vastannut. Oliko hän ulkomaalainen. Ei hän ainaaan näyttänyt. Hänellä oli päällään aivan samanlainen musta takki kuin muillakin oletetusti hänen ikäisillään nuorilla tytöillä. Hänen kiharansa oli nostettu rusetilla korkealle ponihännälle.
Mies ei siis saanut mitään sanallista vastausta. Tyttö kyykistyi ja näytti itkevän. Mies kumartui häntäkohti ja kosketti lempeästi hänen olkapäätään. "Mikä on? Ei hätää. Kerro voinko auttaa sinua jotenkin." Tyttö kohotti katseensa mieheen, vaikka hän ei varmastikaan mitään nähnyt noiden kyynelien takaa. Hän avasi suunsa ja mies näki jotain eriskummalista. Suuri musta pallo värähteli tytön kielen päällä. Se ei ollut kieli lävistys sillä se näytti vain kasvavan.
Mies nousi seisomaan kuin kysyäkseen joltain olivatko he koskaan törmänneet vastaavaan. Aivan kuin koko kaupunki olisi juuri evakoitu. Mies kääntyi jälleen tytön puoleen. Hän näytti olevan tuskissaan. Musta pallo hänen suussaan kasvoi ja näytti kuin olisi voinut repiä tytön leuat auki. Hädissään mies päätti viedä hänet hammaslääkäriin. Hän kaappasi tytön syliinsa, mutta juuri silloin kupla puhkesi. Tyttö sylki ja yökki mustaa töhnää pois suustaan. Kun tyttö oli saanut kaiken suustaan ulos hän nousi seisomaan hymyili miehelle ja jatkoi matkaansa. Kaupunki kuhisi jälleen ihmisiä ja tyttö hävisi niiden sekaan. Mies jäi yksin seisomaan ja tunsi jotain kutittavaa kurkussaan.

Jumala~Mihin tämä elämä on matkallaan?

Kuljeskelin aurinkoisellaautiolla tiellä. Talon pihalta eteeni juoksi poika, joka kysyi: "Minne olet matkalla?" Vastasin etten tiennyt. Olin vain kävelyllä kauniista päivästä nauttimassa. Poika katsoi minua. Se alkoi tuntua häiritsevältä. "No minä menen nyt..." Sanoi pojalle. Olin jo jatkamassa matkaani kun poika tarttui minua kädestä. "Älkää menkö. Ei sitä tietä!Se ei tuo teille mitään. Onni on jossain aivan muualla. Rakkaus odottaa teitä jos jätätte menneen ja teette uuden sopimuksen. Hän rakastaa teitä jos vain annatte." Kummallista puhetta pienen pojan suusta. Rakkautta se ajoi minut kuitenkin ajattelemaan...Naista jota ennen rakastin.. Oikeastaan rakastan yhä...
Poika tarttui minua kurkkuun. "Juuri tuollainen vie teidät kauemmaksi Hänestä. Tehkää uusi sopimus ja jättäkää mennyt taaksenne. Tuolla tiellä ei ole teille mitään tarjottavaa. Pojan silmät hohtivat kirkkaan punaisina. Sain hädin tuskin huudettua apua. Rinnettä alas juoksi vanha koulutoverini. Hän halasi poikaa, joka irrotti otteensa. Hän hymyili minulle kuin enkeli ja kysyi: "Mitä kuuluu?" Juttelimme hetken niitä näitä kunnes asiat kääntyivät uskoon. Hänen silmänsä alkoivat hohtaa aivan kuten pojan.Hän sanoi kärkevästi: "Tiesitkö etteivät tuollaiset pääse taivaaseen" Se ei ollut asia mistä halusin juuri silloin puhua joten en sanonut mitään. Tunsin pojan kuristavat kädet jälleen kaulallani. Katsoin ystävääni apua pyytäen mutta hän sanoi vain: "En voi auttaa sinua ellet tee parannusta. Kulkemasi tie on väärä, mutta Hän antaa sinulle vielä tilaisuuden saurata pelastuksen tietä. Lupaat vain ettet enää katso taaksesi ja jätät kaikki tuollaiset ajatuksesi menneeseen." Hän ojensi minulle kätensä. Tartuin siihen. Pojan ote hellitti. Juoksin.
Edessäni näkyi myrskyävä pilvi, mutta juoksin silti sitä kohti. Puita ja maa-ainesta lensi ympäriinsä. Hiekkaa meni silmiin ja pian oli vaikea päästä eteenpäin. Matala ääni kysyi: "Joko olet valmis luopumaan menneisyyden myrskyistä?" Kyyneleet silmissä sanoin olevani. Myrsky hellitti välittömästi. "Oletko valmis tuntemaan raukkautta?" ääni jatkoi. Siihen olin aina ollut valmis. "Lupaatko luopua menneistä tavoistasi ja antaa minun johdattaa sinua uudella tielläsi?" En ehtinyt vastata...
Tietä pitkin kävelivät kolme naista. Yksi nuori toinen keski-ikäinen ja kolmas vanhempi. He tulivat aivan luokseni ja katsoivat minua silmiin. He sanoivat yhteen ääneen: "Voit tulla meidän mukaamme. Meille sinun ei tarvitse luvata mitään." Nuorin jatkoi: "Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet" Tuuli tuntui jälleen voimistuvan. Keskimmäinen nainen sanoi: "Jos tulet mukaamme se on oma valintasi" Vanhin kertoi vielä:"Valintasi jälkeen olet vapaa mutta emme suosittele sinun palaavan enää tänne... Myrsky voi olla hirmuinen mutta voimme opettaa sinut selviämään siitäkin." Päätin seurata heitä. Tuntui paremmalta saada olla oma itsensä kuin tulla rakastetuksi.
Vaikka myrsky riehui ympärillämme meillä ei ollut ongelmia kulkea eteenpäin. Saavuimme rähjäisen talon luokse. Menimme sisälle ja narisevia portaita yläkertaan. Keskimmäinen nainen kysyi" Haluaako kukaan teetä" "Se kyllä maistuisi, kiitos" vastasin osin hämmennyksissäni. Vanhin nainen sanoi vielä jotain mutta sitä en muista...

Rakkauden tunnustuksia

Istuimme iltaa kaveriporukalla. Puheeksi tulivat kauneusihanteet. En ole koskaan ollut oikein tyytyväinen itseeni. Yhtäkkiä seisoit edessäni. Huuleni muotoilivat sanoja "Olenko kaunis?" Katsoit minua hetken hymyillen. Tartuit olkapäistäni kiinni hintelillä käsilläsi, siirsit niitä kylkiäni pitkin alemmaksi. Menin siinä hetkessä aivan sekaisin. Tartuit leukaani ja tajusin avata silmäni. "Olet aivan tajuttoman kaunis ja täydellinen" sanoit ja suukotit minua ensimmäistä kertaa




Seisoin oven takanasi kukkakimppu kädessäni täristen. Olin kirjoittanut korttiin "Olen ajatellut sinua liiaksi<3", siltä varalta etten saisi sanotuksi sitä. Käteni hikosivat entisestään. Ovikello pirahti. Oven takaa kuului askelia. Ovi avautuis ja kurkistit yöpuvussasi sen raosta. Olit ollut päiväunilla. Lehahdin aivan punaiseksi ja ojensin sinulle kimpun. Katsoit sitä ja luit kortin. En sanonut sanaakaan en voinut lähdin vain astelemaan ulkoovea kohti. Huusit perääni "Minäkin olen ajatellut sinua"




(mikähän tässä taas mättää ._. näitä oli samana yönä vaikka kuinka monta mutta näistä nyt toistaiseksi sai jotian tolkkua >_<)

Toisen asunnossa

Olimme menossa kavereiden kanssa juhlimaan. Matkalla törmäsimme pariin tyyppiin ja oli jonkun loisto idea lähteä heidän matkaansa jollekin asunnolle. Asunto oli jo valmiiksi sekaisin. Ei sillä että olisimme siinä kunnossa kukaan siitä välittäneet. Ilta sujui ilman suurempia ongelmia kunnes asunnon todellinen omistaja saapui paikalle.
Susimainen mies karjui ja riehui ympäriinsä. "Mitä helvettiä täälä tapahtuu! Teitä ei olla kutsuttu joten painukaa hiiteen." Kukaan ei vastannut. "Näytänkö tietä vai osaatteko itse..." hän ärjyi meille ja ihan syystäkin, olimmehan luvatta hänen asunnossaan. Hän viskoi tavaroita, mutta kukaan ei silti liikkunut minnekään. Seisoimme kaikki paikoillamme kuin lattiaan naulattuna. Sain vaivalloisesti jalkani ylös ja suuntasin parvekkeelle. Näin ikkunan läpi kun tuttavani luuhistuivat verisinä miehen ympärillä.
Pieni poika käveli huoneeseen ja nyki miestä shortsin lahkeesta. "Isi mulla on nälkä" Mies hengitti raskaasti ja käänsi katseensa sitten minuun. Henkeni pysähtyi siinä hetkessä. Mies nosti sormensa ja asoitti minua sanoen: "Voit syödä hänet" Poika kääntyi katsomaan ja lähti kulkemaan minua kohti reippaasti. Mies seisoi yhä olohuoneessa tasaten hengitystään.
Ainoa pakotieni oli kiivetä viereiselle parvekkeelle kaiteen yli ja toivoa että joku sieltä tulisi avaamaan. En aikaillut ja olin jo turvallisesti toisella parvekkeella kun pikku poika avasi sen oven. Miten kummassa hän pääsi toiseen asuntoon. Hän tarttui käteeni ja johdatti minut sisälle. En osannut muutakuin seurata.
Mies laittoi television päälle, sieltä tuli lasten ohjelmia. Poika istuutui television eteen rauhallisena. Sitten mies meni sanottamasti jääkaapille. Sieltä hän huusi "jugurttia ei oo otatko muroja" Poika vastasi isälleen "Sopii" Valkoiseen yömekkoon pukeutunut nainen astui huoneeseen hieroen silmiään. Mies otti hänet vastaan hymyillen. Hän syleili ja suteelli pitkään naista ja palasi sitten aamupalan laittoon keittiöön.
Arkisesti perhe suoritti aamutoimensa ja painoi oven kiinni lähtiessään. Jäin seisomaan yksin hillityn modernisti sisustettun asunnon parvekkeen oven eteen. Keskipäivän aurinko loisti parvekkeelta keskelle olohuonetta missä seisoin, paikoillani.

Mustavalkoisia kuvia

Asuin pannuhuoneessa Herrani armosta. Pieni rasia ja vaatteet ylläni olivat ainoat mitä omistin. Kuljeskelin ahtaita kujia sinne tänne.. Minulla oli joutoaikaa, toisinkuin muilla, tärkeillä henkilöillä. Pyrin vöistelemään minuun kohdistuvia halveksivia katseita. Kadut kuhisivat ankean värittömiä kasvoja ja olivat täynnä juoruja. Ystäväni tekivät kovasti töitä selvitäkseen, minulla ei ollut enää mahdollisuutta. Astelin harmaan massan seassa tottuneesti, sinne oli moni eksynyt ja kadottanut jopa itsensä.
Joku ripusti käitäville mustavalkoisia kuvia, ne olivat mielestäni kauniita ja mielenkiintoisia. Tarkastelin niitä aikani kuluksi. Jokainen niistä tuntui kertovan aina jotain uutta. En tiedä mistä ne tulivat tai minne ne menivät, mutta aina löytyi yksi jonka kohdalla pystyi uppoutumaan, kuin toiseen todellisuuteen.

Sitä hallitsi kaunis Kuningatar. Olin nähnyt hänet vain kerran, mutta silloin jo tunsin hänen sykähtelevän lämpönsä. Sellaista tunnetta ei voisi ikinä kuvitella olevan Herrojen maailmassa. Kuningatar antoi minun elikkiä valtakuntansa halki puksuttavalla junalla. En muista milloin minulla olisi viimeksi ollut niin hauskaa. Sain silloin tärkeän tehtävänkin. Valitettavasti aina heidän päivänsä valjetessa, minut vietiin hopeinkoristelluilla vaunuilla takaisin Herrain maailmaan.
Halusin näyttää ystävillenikin, minkä onnen olin löytänyt. Eräänä vapaapäivänä sovimme tapaamisen leipomon taakse, niinkuin Kuningattareni oli ehdottanut. Hän oli selvästikin ilahtunut, kun näki ystäväni saapuvan. Sitä hymyä en unohtaisi koskaan. Hän ohjasi meidät puutarhaansa, missä pyötä oli katettu koreammin kuin mikään ikinä näkemäni. Söimme hyvällä halulla. Ystävänikin tuntuivat viihtyvän. Kuningatar kyseli heiltä elämästä, mitä elimme kuvan toisella puolella. Se tuntui kiinnostavan häntä kovasti.
Aika kului. Kun kaikki ruoka oli syöty ja hieman leävtty, Kuningatar ohjasi meidät junaansa. Jokainen sai oman tehtävänsä ikänsä ja taitojensa mukaan. Oi miten huomaavainen Kuningatar hän onkaan mnietin ihastuksissani. Ystäväni hämmästelivät hetken tilannetta, mutta tekivät sitten työtä käskettyä, niinkuin meille oli toisella puolella opetettu.
Olin onneni kukkuroilla. Kaikki tuntui olevan viimeinkin hyvin ja asettuvan kohdilleen. Ystäväni olivat kuitenkin erimieltä. En voinut käsittää miten ihmeessä he muka kaipasivat Herrojen maailmaa kun Kuningatar pystyi antamaan heille kaiken saman ja enemmänkin. He valittivat ja väittivät minua sokeaksi, mutta Kuningattaren halventaminen oli minulle viimeinen pisara, joten tapoin heidät.
Tuut tuut ja iloisesti verestä kimalteleva juna jatkaa matkaansa tasaiseen tahtiinsa ympäri valtakuntaa Kuningattareni iloksi, jonka tähden minäkin jaksan hymyillä ja maalailla mustavalkoisia kuvia onnestamme Herrain maailmaan, josko saisimme pian taas seuraksemme uutta verta.

Täydellinen paikka on olemassa

Löysin tien paikkaan täydelliseen. Paikkaan missä on kaikkea, jos oikein ajattelee. Siellä ei ole ketään, mutta siellä on kaikki. Kuvittele: Sinä pyörit. Maailma vilisee silmissäsi sinulle ja tulee paha olla siinä vauhdissa. Sulje silmäsi, pidä kiinni ja halaa sinulle tärkeää henkilöä. Vaikka maailma ympärilläsi ei pysähdy, se näyttää rauhalliselta.
Menkää yhdessä mustaan tunneliin, jonka matkallekin pääsy vaatii voimia ja uskallusta. Olkaa tie toisillenne, sillä maailman omat portaat eivät yksin riitä. Niitä on liian harvassa ja ne harvatkin tuhotaan.

Vain entiseen on luottamista sanotaan...

Luonasi mieleni tekee olla heikko, jotta syliisi sulkisit.
Se ei ole totta, työnnät pois.
Kaukana mieleni vahviistuu, jolloin taputat päätäni.
Se on totta, vedät luoksesi.

Vain entiseen on luottamista sanotaan.

Miksi sitten on niin, että kaikki unohtivat syntymäpäiväni. Jopa minä itse. Kun sitten huomasin illansuussa tämän erheen tapahtuneen, lähdin kiukkuissani ulos kävelylle. Matkalle jolle ei olisi ehkä pitänyt lähteä. Kävelin, kävelin ja kävelin ohi suurten kauppojen kohti moottoritietä. Autot suhisivat ohitseni. Kukaan ei pysähtynyt onnittelemaan. Kiukkuisuus oli jo laimentunut kun saavuin keskiajalle.
Kenkäni olivat kuluneet kävelystä joten oli ihan samantekevää olivatko ne jalassani vai eivät. Muurin luona ne piti kuitenkin jättäää pois. Kävelin portista sisään eikä kukaan sanonut mminulle mitään. Miksi olisi sanonutkaan, enhän minä tuntenut ketään. Viihdytin itseäni kuljeskelemalla kaduilla, pitkillä kivisillä kapeilla kaduilla. Mietin miltä tuntuisi asua jokaisessa talossa. Millaisia ne olivat sisältä ja millaisia niistä tulisi jos valinta olisi minun, mutta se ei ollut.
Hämmennyin suuresti, sillä silloin joku takanani kutsui minua nimeltä. Käännyin katomaan. Kalpea mustatukkainen tyttö vilkutti minulle iloisesti. Menin epäröiden hänen luokseen. Hän hyppäsi kaulaani, jolloin tunnistin hänet. Tai oikestaan hän vain tuntui tutulta. Tuo lämpö jota en koskaan unohtaisi. Se lämpö joka oli auttanut minut tähän missä nyt olin. Tyttö irrotti otteensa ja katsoi minua suoraa silmiin. Hänen ei tarvinut edes sanoa sitä. Olin myöhässä.
Anteeksi kuinka minä saatoin olin niin vihainen ja sitten sitten vain unohdin. Olen niin pahoillani. Onko jo liian myöhäistä? Kyyneleet valuivat porkiani pitkin. Itkin, itkin ja itkin ohi ihmisjoukkojen kohti juhla paikaa. Tulimme ovelle ja tyttö ojensi minulle nenäliinan. Kuivasin kyyneleeni ja menimme sisälle. Sisällä oli hämärää eikä ketään ollut kotona. Odota tuossa kunnes rauhoitut, tyttö osoitti kärryä huoneen nurkassa.
Mieleni harhaili menneessä. Kaikkea sitä voikin elämän aikana tapahtua. Jossain vaiheessa olin kuitenkin nukahtanut ja havahtuin vasta siihen kun kärry törmäsi kiveen. Aurinko porotti jo korkella taivaalla. Missä... Aloin sanomaan. Kukaan ei vetänyt kärryjä, sillä oikeastaan työnsin niitä itse.
Taas tätä pahuksen unissa kävelyä!

Miten käy kun pelaat elämäsi väärin?

Olen mies ja valitsen kukon.
Olen nainen ja valitsen kanan.
Olen mies ja valitsen tipun hyväksikäytettäväksi.
Olen nainen ja valitsen tipun syötäväksi.

Laitos, missä harjoitellaan omatoimista itsekuria.

Herään aamulla ja menen jääkaapille. Minun nimelläni varustettu maito purkki on tyhjä. Alan laskea: yksi, kaksi, kolme, neljä... Viereeni juoksee mies hädissään selittäen: "Se... se olin minä. Minä join maitosi, mutten tee sitä enää. Katso, leikkasin sormeni pois. Nyt varmasti muistan, aivan varmasti muistan!"
Tämä paikka on naurettava. Miksi minä olen täällä. "Samasta syystä kuin minäkin, se on kohtalo jonka valitsimme väärin." Kohotan katseeni, edessäni seisoo ihastuttavasti hymyilevä nainen. Hän jatkaa " Se olen minä. Minä, joka rakastan sinua. Katso, revin sydämeni irti, etten tekisi sitä enää... Mutta silti... minä..."

Ensilumi on selvä kevään merkki

Kuunteletko koskaan kuinka pakkanen suukottelee ikkunoita juuri ennen ensilumen satamista.

Lumikuningatar on jo matkalla. Pakkaslapset tekevät hänelle tietä ja koristelevat ikkunoita kukkasilla. On aika vehreydet mennyt jo ja puut haukottelevat ruskapuvuissaan. Lumikuningatar tuo niille tullessaan puhtoiset valkeat yöpaidat ja peittelee ne lempeästi pehmoisella vilteillä. Kukaan ei jää huomioimatta rakastavalta äidiltä joka hautaa miestään. Niin surullinen on hän, mutta silti toivoa täynnä. Kun koko metsä on kristallein, helmin ja nauhoin koristeltu pitkään lepoon, alkavat yön tanssiaiset. Lapset pakkasen pyörivät tukat hulmuten. Waan kuka uskaltaakin keskeyttää karkelon kohtaa julman kohtalon…

Tähdet ja revontulet
nuo kylmän valtiaan alamaiset
loistavat muistuttaen talven ihmeistä,
Piakkoin saapuvasta lämmöstä
Astuu askeleet hangen yllä maata vahingoittamatta,
pintaa puhtoista lainkaan koskematta.
Nyt on aika levon ja haaveiden.
Aika hiljaisuuden ja uusien alkujen.

Usvaneito

Makasin sängylläni tuijotellen kesätaivasta, koska en vaan saanut unta. Pilvet lipuivat ohitse muuttaen muotoaan. Yö oli lämmin vaikka auringon viime säteet olivat jo kaikonneet aikapäiviä sitten. Mietin alkavaa kesää ja kaikkia kivoja asioita mitä olin sen varalle suunnitellut. Jäätelöä pitäisi syödä ainakin ihan liikaa!
Äkillinen tuulen puuska pysäytti ajatukseni reväyttäessään ikkunan auki. Menin sulkemaan sen kun tajusin että oli tullut nopeasti kamalan kylmä. Olin nostamassa itselleni vara peittoa kun katseeni osui jälleen ikkunaan. Siellä hohti jokin. Sinertävä hahmo leijui ilmassa ja suuntasi suoraan ikkunaani. Jalkani jäätyivät paikoilleen ja hengitykseni höyrysi. Hahmo alkoi muistuttaa ihmistä, pikku tyttöä kunnes se pudotti korkeuttaan aivan pari metriä ikkunanni päästä ja katosi.
Lämpö palasi paikoittain kehooni ja istahdin sängyn laidalleni tuijottaen yhä ikkunaan.
Olinko jo unessa, eihän lenteleviä pikku tyttöjä voinut olla. Mietin kuumeisesti. Voisinko olla niin väsynyt, että hourailin jo omiani. Sama kylmyys palasi yhtä nopeasti kuin oli äsken kadonnutkin ja ikkunani alta alkoi siintää vaalean sinertävää valoa.
Esiin tulivat vaalean sinikiharaiset hiukset, sitten pää ja vaalea kaapumainen mekko. Siinä leijui pikkuinen tyttö usvan keskellä ja tuijotti minua syvän sinisillä silmillään suoraa sydämeen. Tytön kasvot olivat melko surulliset. Se kallisti päätään ja kosketti valkoisella kädellään ikkunaan. Kohta johon sen käsi osui muodosti kauniita jääkukkia. Tajuamatta mitä tein astelin aivan ikkunan eteen ja kohotin käteni tytön kättä vasten. Tytön käsi suli lasista läpi ja pian koko neiti leijui huoneeni sisäpuolella.
Olin aivan hämilläni, mutta tyttö vain hymyili vienosti ja istahti tuolilleni. Seisoin tytön vieressä pystymättä irrottamaan katsettani hänestä. Hohde hänestä hieman laantui ja pystyin erottamaan kalpeassa ihossa ruhjeita. Kaulan kohdalla oli erityisen pahan näköinen arpi aivan kuin häntä olisi kuristettu. Tyttö huomasi selvästi että katselin hänen kaulaansa ja muuttui apeammaksi. Se tuijotti jalkojaan ja niitä piettämiä resuja valkoisia sukkia. Jotain kamalaa oli tapahtunut tuolle suloiselle olennolle. Astuin askeleen eteenpäin lohduttaakseni häntä, mutta tyttö tuojotti minua pikaisesti niin uhmakkaan itsevarman näköisenä etten voinut muuta kuin perääntyä istumaan sänkyni laidalle.
Siine me sitten istuimme reilun aikaa, enkä edes tajunnut ihmetellä, mitä oli tapahtumassa. Huoneen viileys ei enää häirinnyt minua vaikka se oli haudannut koko ikkunan huurun peittoon. Äkisti sain päähäni kysyä tytöltä jotain ja kun sain kurkkuani hieman selväksi kysyin: "Mikä teidän nimenne on?" Tyttö nousi seisomaan silmän räpäyksessä tai niin paljon kuin sitä seisomiseksi voi sanoa. Hän leijui noin kymmenen sentin päästä lattiasta ikkunaan päin kääntyneenä. Säikähdin, että tyttö oli lähdössä, mutten kyennyt tekemään elettäkään sen estämiseksi. Hän nosti jälleen pienen kätensä ikkunalasia vasten, mutta tällä kertaa se ei jäätynyt vaan alkoi sulaa. Sulaneet kohdat muodostivat kirjaimia... "U...S...VA... K...U...K..KA" Lausuin Sekö on nimesi. Tyttö käännähti minuun ja nyökkäsi. Silloin auringon ensi säteet alkoivat paistaa ikkunasta ja Usvakukkani alkoi haihtua näkyvistä. Erotin hänet vielä hetkisen katselemassa aurinkoa päin. Hän sulki silmänsä ja viimeisetkin ääriviivat hänestä hävisivät.

Elämän kauppaa :3

Kauppa josta et saa ostaa etkä valita mitään...

"Tervetuloa, tiedänkin juuri jotain teille sopivaa" Toteaa myyjä hymyillen heti kun astun sisälle värikkääseen kimaltavaan huoneeseen, jonka perältä kuuluu siipien havinaa ja sirkutusta. En sano mitään vaan seuraan myyjää hämilläni lasisen lipaston ääreen, jossa on pyöritettäviä soittorasioita. "Niin tätähän te tulitte hakemaan?"Myyjä sanoi ojentaessaan minulle yhden soittorasioista. En sanonut vieläkään mitään, vaan katselen kapistusta kummissani. "Kokeilkaa olkaa hyvä" Aloin veivaamaan soittorasiaa... Pari kumeaa säveltä pulpahti hitaasti soimaan. En tunnistanut säveltä, mutta jatkoin pyörittämistä. "Se on kyllä kaunis" Totesin viimein. Myyjä hymyili. "Tahdoitte vielä nämä" Hän ojensi minulle timantein koristellun auton mallisen avaimenperän ja muutaman paperi pussin sekä vaalean rasian. "Niinhän se oli, juu kyllä ja haluaisin katsoa vielä lintujakin" "Pahoittelen suuresti, mutta se ei tällä kertaa ole mahdollista. Meillä on pieni kissa ongelma, ymmärrättehän." "Tietenkin..." Vastasin omituisen haikeasti ja jäin miettimään. Enhän minä edes pitänyn linnuista.
Kuitenkin heti myyjän hävittyä takahuoneen verhojen taakse, käännyin ja pujahdin huoneen perälle missä eläinhäkit olivat. Katselin mitä eriskummallisimpia otuksia. Niistä kaikkia ei voisi edes luokitella linnuiksi, mutta kaiketi ne niitä olivat. Suuret laakeat valkoiset häkit muistuttivat näistkä kaupoista. Niiden sisällä oli erikoisia siemeniä, joita vielä oudommat otukset tarvitessaan hakivat. Loppujen lopuksi Linnut eivät kuitenkaan pääseet minnekään, mutta olipahan siemenistä niille jotain hupia. Ne toimivat aivan kuten me.
Ajatukseni katsesi, kun musta kissa sujahti häkin sisään vaivattomasti. Miten kummassa se oikein tekikään sen, sillä kaltereitten väli oli varmasti alle yhden senttimetrin. Aluksi kissa asettui lehden alle aivan ruoka astioiden taakse. Se sai itsensä niin matalaksi, ellen olisi tarkkaillut sen touhua alusta asti en olisi tiennyt, että se oli siellä. Lintu toisella puolella häkkiä ei huomannut sitä lainkaan, sillä se nuokkui oksallaan kuin kuollut. Tosiaan se oli kuollut! Voi minun täytyy kertoa jollekin! Ajattelin ja peruin samantien ajatukseni, sillä olin täällä luvatta enkä saanut paljastaa itseäni. Astuin askeleen lähemmäksi häkkiä ja lintu heräsi. Se eli sittenkin. Se ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota vaan pyrähti ruokinta astioille. Kissa nousi hitaasti sen eteen suurena. Lintu kallisti päätään, mutta pysyi muuten rauhallisena. Kissa nosti kulhosta ensiksi spiraalin muotoisen siemenän ja ojensi sen tassullaan lintua kohti. Lintu tuojotti sitä aluksi, mutta nappasi sen sitten suuhunsa. Kun Lintu nieli sen kissa pyöritteli käpäläänsä kulhossa ja poimi sieltä hopeisen pyöreän siemenen. Lintu otti senkin suuhunsa ja lähti hyppelemään kauemmaksi. Aivan kuin toisiin ajatuksiin tulleena sä pyörähtikin äkisti ympäri ja alkoi hotkia kulhossa olevia siemeniä. Sillä hetkellä Kissa räväytti kyntensä esiin ja viilsi Linnun mahan auki. Häkellyksissäni katselin, kun Kissa pisti kokonaisen linnun poskeensa ja luikahti ulos häkistä. Samasta kapeasta raosta mistä oli tullutkin, jättäen jälkeensä vain muutaman parin höyheniä. Seuraavaksi kissa lähestyi minua. Se ei ehtynyt kuitenkaa ottaa montaakaan askelta kun takanani kuului huutoa:"MITÄ IHMETTÄ OLETTE MENNEET TEKEMÄÄN"
Käännähdin ja näin Myyjän. Hän veti pari kertaa henkeä ja otti vakavan ilmeen. Hän puikkelehti häkkien seassa tottuneesti aivan takaseinälle asti kaivoi sieltä jotain ja palasi sanoen: "Olitte oikeassa te todella tarvitsette tätä, mutta olkaa varoivainen se on vielä pieni" Otin vastaan sinikoristeisen valkoisen postiilipöllön todeten "Kiitoksia nyt kaikki on hyvin pidän siitä varmasti hyvää huolta" Myyjä hymyili jälleen "Pahoittelen mutta se ei tällä kertaa ole mahdollista, kiitoksia ja tervetuloa tarvittaessa uudelleen" Ojensin Myyjälle seteli nipun sanoen "Haluaisin lahjoittaa nämä teille" Hän otti ne hiljaa vastaan ja ojensi olkapäällään kehräävälle kissalle.
Sanaakaan enää sanomatta lähdin kaupasta. Suljin oven enkä enää koskaan voinut palata sinne mistä tulin.

...vain hyväksyä ja lahjoittaa?

"lempii ei lemmi lempii...????

Makaat lattialla. Putiikki on kuin pommin jäljiltä. Näyteikkunasta valuu työkaverisi rippeitä. Ulkona on meluisaa. Pian saapuu kuitenkin hiljaisuus, vain tuuli painaa oven hieman raolleen. Kello kilahtaa ja avaat silmäsi. Ikkunalasi on jo aivan huuruinen. On kylmä. Roteva karvainen hahmo hengittää raskaasti sen toisella puolella.

Mistä tietää että tykkäät jostakusta?

Ovi rävähtää suurella voimalla saranoiltaan ja pirstaloituu lattialle. Puristan silmäni tiukasti kiinni, toivoen ettet huomaisi. Nuuhkit ilmaa niin ahnaasti, että voisit viedä henkeni. Tammilankut notkahtelevat jykevien jalkojesi alla, kun hivuttaudut lähemmäksi. Tärisen suunnattomasti, silti en voi liikahtaakaan. Yksi kyynel vierii poskeani pitkin, jääätyy ja helähten putoaa. Raapaiset vatsani paljaaksi yhdellä huitaisulla ja pian minusta ei ole jäljellä mitään.

(ja tämän jälkeen oli hieman sekavaa heräillä o_o)

Kettu ja Tähdet

Yö saapuu hiljakseen,
tähdet syttyvät.
Nuo tiedolliset tähtöset eivät kerro tietojaan,
tuikkivat vain pirullisesti.
Kuukin ymmärtäväisesti möllöttää,
hymyilee.
Kukaan niistä ei kerro mitään,
eivät koskaan nuo kurjat.
Kaikkitietävätkö muka ovat olevinaan, pah.
Eivät edes minulle näin komealle,
oranssinkiiltävä on turkkini.
Olen varmasti parempi kuin nuo tuolla ylhäällä.
Juoksen kovempaa kuin kukaan maan päällä.
Mutta nuohan eivät ole maassa,
vaan taivaalla tuolla kaukana.
Ehkä heillä on omat lakinsa.
Siellä kaiken tieto on vain se,
että tietää olevansa olemassa.

Voi sinua, et tiedäkään kuinka uljas tiedämme sinun olevan.
Emme tiedä vain omasta olemisestamme,
vaan kaiken elollisen ja elottoman.
Täällä me vain möllötämme,
sytymme,
sammumme ja sytymme taas.
Aika kuluu ja täällä asiat muuttuvat vain hieman.
Heinä on kaikkien tallottavana.
Katso kuinka vihreänä ja terveenä se nousee joka kevät raskaan lumen alta taas kukoistamaan
ja pehmentämään maata.
Tarjoaa suojan pienille madoille.
Vaikka mitäpä sinä olisit matoja pahemmin huomioinut.
Oletko muuten koskaan ajatellut miltä muista eliöistä siellä maailmalla tuntuu?
Oletko?

Ajatteletteko te koskaan muita?
Olette muka niistä oppaita jotka johtavat?
Mitä olette minua neuvoneet?
Kertokaa se, kertokaa.
Minä rakastan teitä kaikkia.
Vaan ette rakasta minua ja olen onneton.
Oi, siksi olen niin onneton.
Onnettomampi kuin kukaan missään maailman kolkassa,
saatikka sitten siellä taivaalla ylhäällä,
jossa kaikki tietävät kaiken.
Haluaisin niin olla luonanne.
Pääsenkö sinne koskaan?
Ei, en ole tarpeeksi viisas päästäkseni tähdeksi.

Pystyisitkö olemaan salaisuuksiasi vailla?
Olet niin salaperäinen.
Pidät kaiken itselläsi.
Hankkisit ystäviä,
kyllä he rakastaisivat sinua.
Et vain huomaa.
Lojut omassa mudassasi.
Ei sitä mutaa oikeasti ole.
Kuvittelet olevan.
Olet ovela, keksit kyllä.
Olet aina keksinyt.
Selvität tiesi tähtiin sitten kun on sen aika.
Vaan älä vielä luovu unelmista,
älä salaisuuksista,
tunteista.

Kreivin aikaa

Vietettyäni koko viime illan erään Kreivin kanssa, nukahdin lähes välittömästi, kun erkanimme toisitamme. Mielessäni pyörivät satunnaiset kysymykset, mutta kaikki kaikkosivat hänen läsnäolostaan.

Hän koskettelee minua varoen jäisillä sormillaan. Kämmenet luiset käyvät läpi kehoni. Yritän pidättää hengitystäni. Hitaasti siirrät hiukseni syrjään. Tunnen kuinka tuijotat minua. Terävät kyntesi leikittelevät niskallani, ja viimein upotat hampaasi minuun. Olen sinun. Hengitykseni pysähtyy ja näin voimme olla yhdessä tämän pienen hetkisen...

Jonkin ajan kuluttua ikkunani takaa kuului koputusta. Olin aivan pakahtua, sillä uskoin hetken sen olevan hän. Kun kuitenkin tajusin aamun jo tulleen turhautuminen ja viha syöksyivät pintaan. Että ne miehet kehtaavatkin olla niin julmia.

Seurauksia siitä kun lukee Draculaa illalla ja aamulla alkaa ikkuna remontti. Onneksi kammiotani ei korjailla joka vuosi kymmen, kasvit eivät oikein pitäisi siitä.

Ps. Miksi on niin vaikeaa löytää oikein sopivaa taluttajaa?